Muutama sananen suomalaisesta penkkiurheilusta

Olen lapsesta asti ollut intohimoinen penkkiurheilija sen ohella, että olen itse aktiivisesti harrastanut eri lajeja. Kisoja tulee käytyä katsomassa sekä paikan päällä, että sohvan ääressä jännätään lähes päivittäin lähestulkoon kaikkia mahdollisia lajeja. Elämyksiä voi saada hienoista urheilusuorituksista ja onnistumisista, vaikka urheilija ei olisikaan kotimaan kansalainen. Se työllä ja tuskalla tehty tuloskunto on vaatinut vuosien tinkimättömän työn ja ei voi vaan kuin ihailla sitä, miten huippu-urheilijat jaksavat motivoida itsensä vuodesta toiseen kovaan työntekoon valtavia menestyspaineita samanaikaisesti harteillaan kantaen.

Ampumahiihto on yksi suuria suosikkejani penkkiurheilurintamalla. Hieno laji, jännittävää seurattavaa ja vaatii urheilijalta monipuolista fyysistä kuntoa ja lajitaitoa sekä hiihdossa ja ammuntatekniikassa. Pidän Kaisa Mäkäräistä tämän hetken yhtenä kovimpana suomalaisurheilijana. Tinkimätön asenne harjoittelua kohtaan ja miellyttävä persoona saavat seuraamaan hänen tekemisiään laduilla ja ampumapenkalla suurella mielenkiinnolla viikosta toiseen. Tällä maailmancup-kaudella ampuminen on ollut takkuista ja samantien lehdet ja muu media ja osa meistä lajia seuraavista faneista on samantien aloittanut mollaamisen lehtien palstoilla ja netissä. Minun mielestä penkkiurheilija itsessään mitataan siinä kohtaa, kun fanituksen kohteella (oli se sitten jääkiekko- tai koripallojoukkue tai yksilöurheilija ) on itse lajisuoritukseen liittyviä tekniikkamurheita, ylikunto-ongelmaa tai loukkaantumisia. Urheiljat tarvitsevat tukea ja kannustusta myös vaikeina hetkinä.

Suomalaisessa urheilufanikulttuurista kovin tyypillinen käyttäytymismalli on se, että urheilija ei saa epäonnistua koskaan. Myös urheilufanien odotukset ja vaatimukset ovat usein ihan käsittämättömän korkealla realiteetteihin nähden. Kun urheilija onnistuu, kaikki juhlivat ja ovat ottamassa osaa voitonriemuun ja kun urheilija epäonnistuu, niin selkä käännetään samantien ja alkaa valtava arvostelujen ryöppy siitä, miten urheilijalla ei pää kestä tiukkoja paikkoja tai mikä harjoittelussa on mennyt pieleen. Harva kotisohvalla istuja kuitenkaan omaa kompetenssiä tai ylipäätään sellaista tietoja eri urheilulajeista, että pystyisi alkaa oikeasti neuvomaan, mitä pitäisi tehdä toisin. Esimerkiksi Kaisa Mäkäräinen tarvitsee aikaa, tukea ja itsetunnon kohotusta, kun ampumapenkalla on sihti ollut hakusessa. Asiaa ei auta, että kaikenmaailman besserwisserit huutaa kaikkialla, että kun Kaisa ei osu tauluun, niin se on olympiamitalisti Juha Hirven vika, tai että Kaisan polla ei kestä lajin painetta. Sitten kun tulee onnistumisia, niin sitten sanotaan, että kyllä minä tiesin tämän ja koko ajan olen uskonut, että voittohan sieltä tulee.

Yleisurheilun puolella Tero Pitkämäki on tuskaillut muutaman vuoden keihäänheiton tekniikan kanssa. Keltaisen lehden kolumnisti oli jo toivottamassa miehelle eläkepäiviä ja toivomassa hienon uran lopettamista, kun ei tekemisestä näytä tulevan mitään ja arvokisamitalien putki ei ole jatkunutkaan totuttuun malliin. Jokainen, joka oikeasti mitään ymmärtävät yleisurheilusta, sen harjottelusta ja heittolajien tekniikasta tietävät (varsinkin lajeja itse harrastavat), että tekniikka voi joskus hajota, vaikka taustalla olisi kymmeniä tuhansia toistoja lajitekniikan parissa. Vammat ja leikkaukset vaikuttavat liikeratoihin ja pienen pienikin ero ajoituksessa ja heittovälineen lähtökulmassa saattaa vaikuttaa dramaattisesti heiton pituuteen. Jos jokainen yleisurheilija löisi piikkarit tai heittokengät naulaan samantien, kun haasteet tekniikan kanssa tuntuvat ylivoimaiselta, ei meillä olisi urheilijoita ollenkaan.

Joissakin  lajeissa odotukset ovat ihan käsittämättömän korkeat. Jos ajatellaan vaikka Pekingin olympialaisia ja miesten keihästä. Pitkämäki heitti "vain" pronssia. Edellisen vuoden maailmanmestariltahan odotettiin kultaa, mikään muuhan ei ole yhtään mitään. Tero Järvenpää oli sijalla 4 ja Teemu Wirkkala 5. Varsinkin Wirkkalan viides sija olympilaisissa sai osakseen pettyneitä kommentteja urheilufanien keskuudessa. HETKINEN! Minun mielestä viides sija olympialaisissa on käsittämättömän kova suoritus. Se, että saa ulosmitattua maksimaalisen tuloksen yhdessä ainoassa kisassa, yhdessä ainoassa hetkessä vaatii kaikkien suoritukseen vaikuttavien tekijöiden onnistumista.

Meidän olisi hyvä muistaa, että eivät urheilijat urheile meitä faneja varten. Fanit eivät ole se syy ja motivaationlähde, kun urheilija pistää itsensä likoon jokaisessa tekemässään treenissä. Kilpailuvietti, voittamisen tahto ja oman tekemisen kautta kovalla työllä ansaittu menestys on se urheilijan suurin motivaatio.Myös omien fyysisten rajojen ja suorituskyvyn maksimointi motivoi.  Epäonnistumisen hetkellä, sen suurimman pettymyksen kokee kuitenkin urheilija itse. Siinä kohtaa meidät fanit punnitaan, kuinka jaksamme tukea ja kannustaa urheilijan pettymyksen yli kohti seuraavia kisoja ja uusia tavoitteita. Parhaimmillaan fanit ovat urheilijalle tuki ja turva, se porukka joka tuo lisää positiivista itseluottamusta ja kannustaa jatkamaan eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Fanien hurmos usein myös tarttuu urheilijoihin ja iloisen urheilemisen meiningin kautta suorituksiin saa extralatausta ja silloin me saamme nauttia hienoista hetkistä urheilun parissa parhaimmillaan.

lapsuuden sankarit

Näin Itsenäisyyspäivän aikaan sitä tulee mietittyä omia isovanhempiaan ihan erityisellä tavalla. Itse olen saanut olla erittäin onnekas, koska olen saanut koko lapsuuteni elää päivittäin arkea omien isovanhempieni kanssa. Lapsuuden koti oli paritalo ja isän vanhemmat asuivat samassa talossa elämäni ensimmäiset 20-vuotta. 

Koskaan ei ole tarvinut tulla koulusta tyhjään kotiin. Jos isä ja äiti olivat työhommissa oli Linne-tummu odottamassa meitä koulusta kotiin ja välipalat olivat valmiina. Porkkanapannaria, klimppimaitosoppaa ja paksuja piimäplättyjä tai maailman parasta kaalilaatikkoa oli usein tarjolla. Vanhan kansan nainen oli tottunut pitämään perheen ruokailuista huolta ja ilme oli tyytyväinen, kun ruoka hupeni lautasilta ennätystahtiin.

Uuno-pappa tai lohtolaisittain tuora oli sodan käynyt mies, hyvä tarinankertoja, sosiaalinen seuramies ja taitava soittamaan huuliharppua. Pihalla usein kaikuivat Eltankajärven Jää sekä saksan ja venäjän kieliset komennot maatalon töiden lomassa.

 Linne-tummu menetti vasemman käden puimakone-onnettomuudessa 60-luvun alussa. Taitava lääkäri teki mahdollisimman säästävän leikkauksen ja kuuleman mukaan kolmen viikon sairasloman jälkeen tummu palasi maatilan töihin ja suoritui niistä mainosti eläkkeelle jäämiseen asti ja vielä kauan sen jälkeenkin. 

Sitkeinä, periksiantamattomina ja työtä pelkäämittöminä ihmisinä minä heidät lapsuudestani muistan. Tummun kanssa elämäni ensimmäisiä hiihtolenkkejä tehdessä tahdoin mennä aina edellä. Jos hän minut ohitti, heittäydyin maahan kiukuttelemaan, kunnes sain ottaa johtopaikan takaisin. Taisi olla pikkulikalla synnynnäinen kilpailuvietti kohdillaan :D

80-luvun alkupuolella allekirjoittanut lähdössä hiihtämään, ikää on n. 5 vuotta.

Muistan isovanhempani myös intohimoisina penkkiurheilijoina. Omista kisoista palatessa ihan ensimmäisenä piti käydä näyttämässä jokaikinen palkintopytty- ja lusikka ja kertomassa tulokset ja ennätykset sekä kisan kulku. Meidän lasten omien urheilujen lisäksi tummu ja tuora seurasivat huippu-urheilua television välityksellä tiiviisti. Formulat, hiihto, mäkihyppy ja yleisurheilu olivat ne tärkeimmät seurattavat lajit. Heidän yhteinen suosikkinsa formuloissa suomalaisten ohella oli 7-kertaisen formuloiden maailmanmestari Michael Schumacherin pikkuveli Ralf. Tai no, heidän suussaan Ralf oli kääntynyt Reinoksi, se kun oli paljon helpompi sanoa suomalaisittain niin. Samaa suomentamisen kaavaa noudatettiin myös suosikkisaippuasarjan Kauniiden ja Rohkeiden kanssa. Stephanie oli Josefiina, Sally oli Salli, Ridge oli Ritke ja Brooke Rooke ja Eric luonnollisesti Eerikki.  Kun Janne Holmén voitti maratonjuoksun EM-kultaa Linne-tummu tuli tarkistamaan meidän puolen televisiosta, että johtaako suomalainen maratonia ihan oikeasti, vai kusettivatko ne selostajat häntä oman telkkarin välityksellä. Kun meidänkin telkkarissa kerrottiin samoja uutisia, niin Holménin maalintulon jälkeen keitettiin mitalikahvit. Kuinkas muutenkaan? 

Tummu ja Tuora ovat molemmat siirtyneet ajasta ikuisuuteen jo 2000-luvun alkupuolella. Silti tänäpäivänäkin heidän muistonsa kulkee minun mukanani. Ikävä ei koskaan poistu, mutta yhteisiä muistoja ja yhteistä yhdessä vietettyä aikaa heidän kanssaan en koskaan tule unohtamaan. He ovat juuri niitä ihmisiä, joita jo lapsena oppi kunnioittamaan. He taistelivat meidän itsenäisyytemme puolesta ja heidän ansiostaan minulla on mahdollisuus elää tämän päivän Suomessa vapaana ja itsenäisenä kansalaisena. Erityisen onnellinen olen siitä, että he ehtivät nähdä sen ajan, kun itse pääsin edustamaan maatamme juniorimaajoukkueen mukana. 

Terveisiä sinne pilven reunalle, tummu ja tuora, täällä on kaikki kunnossa. Kuten Arttu Wiskarin laulussa sanotaan, uskon, että jonain päivänä me vielä tavataan.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille tasapuolisesti toivottaen,

Marja

Monta hyvää syytä lähteä mukaan harrasteliikuntaryhmään

Oletko koskaan miettinyt lähtemistä ohjattuun ryhmäliikuntaan tai omatoimiryhmään? Jos olet, niin ei muuta kuin tuumasta toimeen, verkkarit jalkaan ja menoksi - se nimittäin kannattaa.  Käyn viikoittain pelaamassa kaupungin tarjoamalla naisten harrastevuorolla salibandya ja koripalloa. Itse asiassa juuri äsken palasin tämän viikon salibandytreeneistä ja siellä huiskiessa heräsi ajatus kirjoittaa muutamia asioita aiheesta ylös myös muiden luettavaksi.

Listasin muutamia syitä siihen, miksi harrasteliikuntaryhmiin kannattaapi lähteä mukaan.

1. Porukassa on voimaa. Viikosta toiseen mukavaan ryhmään on kiva ja helppo palata ja seuraavan viikon pelejä ja yhdessä liikunnasta nauttimista alkaa jo odottaa samantien liikuntavuoron loputtua.

2. Sosiaalinen kanssakäyminen. Yhteinen harrastus ja mielenkiinnon kohde tuottaa uusia ystävyyssuhteita, jotka kantavat usein myös muihin vapaa-ajan toimintoihin. Samalla porukalla voi järkätä sauna-iltoja, keilausreissuja tai vaikka lähteä hupimielessä hankisählyn SM-kisoihin kissoiksi pukeutuneena.

3. Ei sen aina tarvitse olla niin vakavaa. Joku viisas on joskus sanonut, että nauru pidentää ikää. En tiedä niinkään tieteellisestä faktasta, mutta kun pelin tiimellyksessä tapahtuu jotain hassua, sille nauretaan yhdessä ja se on myös täysin sallittua saada parit hallitut (tai hallitsemattomat) hepulit pelin keskellä. Kotia kohti lähdetään hyvällä mielellä ja hymy huulilla.

4. Ei tarvitse olla Mikael Granlund. Harrasteryhmässä taito ei ole ratkaiseva tekijä. Mukaan voi lähteä niin nuori kuin vanha, pitkä tai lyhyt, iso tai pieni, taitava tai puukäsi, ei sillä niin väliä mitä osaa, näissä peleissä ei juuri ilmaveivejä tehdä. Tai no. Aina joskus pitää yrittää ja yleensä seurauksena on lähinnä hyvät naurut.

5. Kunto kohenee kuin huomaamatta. Säännöllisen liikkumisen kautta kunto nousee nopeasti ja kun harrasteryhmässä pidetään keveää tunnelmaa yllä eikä tekeminen ole niin ryppyotsaista puurtamista ei aina edes huomaa ennen kuin treenien loputtua kuinka hikeen sitä on saanut itsensä juostua tälläkin kertaa.

6. Sukupolvien ja erilaisten ihmisten kohtaaminen.  Meidän harrasteliikuntavuorolla käy monen ikäistä naista. On parikymppisiä sporttimimmejä, kolmekymppisiä urheilukärpäsen puremia (meikä ja muutama muu) äitejä ja tyttäriä ja kohta mummokin. Vaihtelu virkistää ja eri ikäiset ihmiset tuovat väriä porukkaan.

7. Kuntien tukemat "höntsävuorot" ovat yleensä edullisia vaihtoehtoja harrastaa.  Ei harrastuksen tarvitse olla kilpavarustelua uusimpien urheiluvermeiden kanssa.Ainakin Karkkilassa nämä naisten ja miesten harrasteryhmät ovat ilmaisia ja tukevat terveysliikuntaa. Lisätietoja toimivista ryhmistä löydät täältä.

 Sitten loppuun statistiikkaa tämän päivän peleistä:

Kentällä useimmiten kuullut sanat ja lauseet TOP5: 1. oho 2. sori, sattuiko? 3. ei ollut tarkoitus 4. hehehe 5. Jännitä pakarat, niin se pallo ei satu niin paljon osuessa

Tehdyt maalit: 1. Sekin tuli siitä, kun vastustaja tiputti mailan vahingossa nauraessaan mun kikkailuyrityksille ja pääsin kiertämään vapaaseen paikkaan. Lähes säälimaali siis. Kaikki kuitenkin lasketaan.

Poltetut kalorit: 531, joista puolet juoksemalla ja toiset puolet nauramalla.
Sykkeet: keskimäärin 120 ja maksimi 163
Näkyvät mustelmat: 2 kpl, arvioitu poistumisaika kehon pinnalta n. 2 viikkoa.

Ensiviikon pelejä odotellessa,
Marja

Mistä kaikki alkoi ja missä mennään nyt

Oli joulu 2011. Entinen kilpa-urheilija oli ehtinyt viettää ns. urheilun jälkeistä elämää kymmenkunta vuotta. Joulupäivän aamuna astuin vaa'alle ja järkytyin. Olen aina ollut ylipainoinen, mutta lukemat olivat nousseet tähtitieteellisiin lukemiin. Tuijotin vaakaa epäuskoisena ja katsoin itseäni peilistä, enkä pitänyt näkemästäni. Peilistä katsoi sairaanloisen ylipainoinen, väsynyt nainen. Eihän tämä voi olla totta- ajattelin. Asialle täytyy tehdä jotakin. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Uuden vuoden bileiden jälkeisissä morkkiksissa lähdin ensimmäiselle kuntosalireissulle ja sain äidin treenikaveriksi. Karu totuus iski päin pläsiä salilla. Olin täydellisessä rapakunnossa. Crosstrainerilla säädin vastuksen 5 tasolle ja 5 minuutin polkemisen jälkeen syke oli 175 ja muija ihan finaalissa. Jostakin se oli kuitenkin aloitettava, joten vuoden ensimmäisen viikon kävin vuorotellen uimassa ja salilla totuttautumissa liikuntaan.

Kun paluu töihin joululoman jälkeen koitti, päätin hyödyntää työpaikan ilmaista kuntosalia. Yksinkertainen päätös - töihin aina salin kautta. Paino alkoi tippua nopeasti ja lihaksisto tottui uuteen tekemisen meininkiin yllättävänkin helposti. Salilla kävin 4-5 kertaa viikossa, lisäksi pelasin kerran viikossa salibandya ja kerran viikossa koripalloa. Kävelylenkillä kävin aina, kun siihen oli mahdollisuus eli muutaman kerran viikossa ja naapuruston lumet kävin kolaamassa aina, kun lumisadetilanne siihen mahdollisuuden antoi.

Kesällä 2011 Belgiassa työreissulla. ja elopaino kolminumeroinen.

Pääsiäisen aikoihin oli ensimmäinen loma ja pidin sporttiloman kotimaisemissa Kalajoella. Kuntosalia, vesijuoksua ja uintia oli listalla - muutamssa kuukaudessa ylimääräiset nesteet olivat poistuneet kehosta ja paino oli laskenut 15 kiloa vuoden vaihteesta. Ensimmäinen crosstrainerilla vietetty hetki tuolla viikolla antoi motivaatiota ja uskoa tekemisen meininkiin. Ahkera salilla ravaaminen ja kestävyysominaisuuksiin panostaminen oli tuottanut sellaisen tuloksen, että pystyin polkemaan 45 minuuttia vastustasolla 12 ja syke nousi korkeimmillaan 155:een. Töihin palattua jatkoin tutuksi tulleella rutiinilla kohti kesää.

Kesäloman alkajaisiksi kävin hankkimassa kolmen kuukauden jäsenkortin Kylpylähotelli Sanifaniin. Kortilla sai rajattomasti käyttää kuntosalia ja kylpylää sekä korttiin sisältyi erilaiset ohjatut ryhmäliikunnat. Pari kolme tuntia päivässä treenaten lomapäivät sujuivat sutjakkaasti ja kaikkeen muuhunkin jäi ihan sopivasti aikaa. Uintia, kuntosalia ja kahvakuulaaílua oli ohjelmassa päivittäin.

Harrastin nuoruudessani tosissani yleisurheilua. Tavoitteena oli tulla maailman parhaaksi kuulantyöntäjäksi ja kiekonheittäjäksi. Vammojen myötä tuo unelma mureni jo ennen kuin 20-ikävuotta ehti tulla mittariin ja kilpa-ura sai väistyä opiskelujen ja töiden tieltä, kun ymmärsin, että unelmastani ei koskaan voi tulla totta. Alkukesästä olimme seuraamassa yleisurheilun EM-kisoja Helsingissä ja siinä naisten kuulafinaalia seuratessa alkoi itää ajatus siitä, että vähintäänkin on kentälle päästävä kokeilemaan kestäisikö kroppa vanhaa lajia.

Muutama viikko lajiharjoituksia muiden treenien ohella ja suoraan kisoihin. Ensimmäiset kisat olivat lähinnä suoranainen katastrofi. Tekniikasta ei ollut tietokaan ja nainen oli jäykkä kuin olisi rautakangen niellyt. 10.50 oli ensimmäisen kisan tulos ja sen verran harmitti, että päätin olla antamatta periksi ja ottaa tähtäimeen aikuisten piirinmestaruuskisat.

n. kuukauden lajitreenillä homma alkoi hiljalleen taas muistuttaa ainakin etäisesti kuulantyöntöä. PM-kisoissa tuli kirvelevä 4 sentin tappio ja hopeaan oli tyytyminen. Sinä iltana päätin, että jos mitenkään on mahdollista päästä talvella tekemään lajiharjoituksia seuraavana kesänä tilanne käännetään toisin päin ja tappio ei ole enää edes vaihtoehto :) Kesän mittaan tulos parani lähes kisa kisalta ja kauden päätteeksi paras tulos kirjattiin 11.78.

Heinäkuu 2012 ja n. 20kiloa keveämpänä versiona itsestäni valmistautumassa siskon hääjuhliin.

 Syksyllä oli edessä paluu rutiiniin, eli salin kautta töihin ja kaikkea muuta liikuntaa aina mahdollisuuksien mukaan. Kuulan lajiharjoituksia kävin tekemässä niin kauan ulkosalla kuin siedettäviä kelejä ja päivän valoa piisasi. Syksyn aikana tuli mahtavia uutisia. Kotipaikkakuntani urheiluseuran aktiivit puuhasivat talkoilla yleisurheilulle uutta talviharjoittelupaikkaa. Koska olen edelleen kovin seurauskollista sorttia ja edustan nyt ja maailman tappiin saakka elämäni ensimmäistä urheiluseuraa Lohtajan Veikkoja, teimme diilin paikallisen seuran kanssa. Vedän kerran viikossa junioreille heittokoulua ja vastineeksi siitä saan harjoitella heidän tiloissaan ilmaiseksi. Mahtavaa! Kun harjoittelumahdollisuudet on taattu syntyi päätös siitä, että nyt katsotaan mihin 33-vuotias nainen yli kymmenen vuoden tauon jälkeen vielä pystyykään. Tavoitteeksi siis Kalevan Kisat 2013 ja sitä kohti tähtää kaikki tekeminen tällä hetkellä.

28 kiloa pois lähtöpainosta ja nainen on virtaa täynnä jälleen.

Tämän hetkinen tilanne näin joulukuun alussa on se, että vaikka töissä on ollut kohtuullisen raskas syksy, on nainen yhtä energinen kuin silloin joskus nuorena likkana. Pieniä vaivoja on ollut oikeastaan koko ajan, erityisesti vasemman puolen piriformis on vihlonut ajoittain erittäinkin ikävästi. Selkä on kuitenkin kestänyt harjoittelua todella hyvin, joten tästä on hyvä jatkaa treenejä. Yhtään ainutta maksimivoimatreeniä en ole toistaiseksi tehnyt, mutta talvi on pitkä joten ehtii niitäkin tulla varmasti alle vielä aikasmoinen määrä.

Laihduttaminen muuttui siis tämän vuoden aikana joksikin ihan muuksi, enkä malttaisi millään odottaa sitä hetkeä, kun saa pistää seuraavan kerran numerolapun rintaan :)

Aamutreenejä ootellessa yön pimeinä tunteina,
Marja