Näin Itsenäisyyspäivän aikaan sitä tulee mietittyä omia isovanhempiaan ihan erityisellä tavalla. Itse olen saanut olla erittäin onnekas, koska olen saanut koko lapsuuteni elää päivittäin arkea omien isovanhempieni kanssa. Lapsuuden koti oli paritalo ja isän vanhemmat asuivat samassa talossa elämäni ensimmäiset 20-vuotta.
Koskaan ei ole tarvinut tulla koulusta tyhjään kotiin. Jos isä ja äiti olivat työhommissa oli Linne-tummu odottamassa meitä koulusta kotiin ja välipalat olivat valmiina. Porkkanapannaria, klimppimaitosoppaa ja paksuja piimäplättyjä tai maailman parasta kaalilaatikkoa oli usein tarjolla. Vanhan kansan nainen oli tottunut pitämään perheen ruokailuista huolta ja ilme oli tyytyväinen, kun ruoka hupeni lautasilta ennätystahtiin.
Uuno-pappa tai lohtolaisittain tuora oli sodan käynyt mies, hyvä tarinankertoja, sosiaalinen seuramies ja taitava soittamaan huuliharppua. Pihalla usein kaikuivat Eltankajärven Jää sekä saksan ja venäjän kieliset komennot maatalon töiden lomassa.
Linne-tummu menetti vasemman käden puimakone-onnettomuudessa 60-luvun alussa. Taitava lääkäri teki mahdollisimman säästävän leikkauksen ja kuuleman mukaan kolmen viikon sairasloman jälkeen tummu palasi maatilan töihin ja suoritui niistä mainosti eläkkeelle jäämiseen asti ja vielä kauan sen jälkeenkin.
Sitkeinä, periksiantamattomina ja työtä pelkäämittöminä ihmisinä minä heidät lapsuudestani muistan. Tummun kanssa elämäni ensimmäisiä hiihtolenkkejä tehdessä tahdoin mennä aina edellä. Jos hän minut ohitti, heittäydyin maahan kiukuttelemaan, kunnes sain ottaa johtopaikan takaisin. Taisi olla pikkulikalla synnynnäinen kilpailuvietti kohdillaan :D
80-luvun alkupuolella allekirjoittanut lähdössä hiihtämään, ikää on n. 5 vuotta.
Muistan isovanhempani myös intohimoisina penkkiurheilijoina. Omista kisoista palatessa ihan ensimmäisenä piti käydä näyttämässä jokaikinen palkintopytty- ja lusikka ja kertomassa tulokset ja ennätykset sekä kisan kulku. Meidän lasten omien urheilujen lisäksi tummu ja tuora seurasivat huippu-urheilua television välityksellä tiiviisti. Formulat, hiihto, mäkihyppy ja yleisurheilu olivat ne tärkeimmät seurattavat lajit. Heidän yhteinen suosikkinsa formuloissa suomalaisten ohella oli 7-kertaisen formuloiden maailmanmestari Michael Schumacherin pikkuveli Ralf. Tai no, heidän suussaan Ralf oli kääntynyt Reinoksi, se kun oli paljon helpompi sanoa suomalaisittain niin. Samaa suomentamisen kaavaa noudatettiin myös suosikkisaippuasarjan Kauniiden ja Rohkeiden kanssa. Stephanie oli Josefiina, Sally oli Salli, Ridge oli Ritke ja Brooke Rooke ja Eric luonnollisesti Eerikki. Kun Janne Holmén voitti maratonjuoksun EM-kultaa Linne-tummu tuli tarkistamaan meidän puolen televisiosta, että johtaako suomalainen maratonia ihan oikeasti, vai kusettivatko ne selostajat häntä oman telkkarin välityksellä. Kun meidänkin telkkarissa kerrottiin samoja uutisia, niin Holménin maalintulon jälkeen keitettiin mitalikahvit. Kuinkas muutenkaan?
Tummu ja Tuora ovat molemmat siirtyneet ajasta ikuisuuteen jo 2000-luvun alkupuolella. Silti tänäpäivänäkin heidän muistonsa kulkee minun mukanani. Ikävä ei koskaan poistu, mutta yhteisiä muistoja ja yhteistä yhdessä vietettyä aikaa heidän kanssaan en koskaan tule unohtamaan. He ovat juuri niitä ihmisiä, joita jo lapsena oppi kunnioittamaan. He taistelivat meidän itsenäisyytemme puolesta ja heidän ansiostaan minulla on mahdollisuus elää tämän päivän Suomessa vapaana ja itsenäisenä kansalaisena. Erityisen onnellinen olen siitä, että he ehtivät nähdä sen ajan, kun itse pääsin edustamaan maatamme juniorimaajoukkueen mukana.
Terveisiä sinne pilven reunalle, tummu ja tuora, täällä on kaikki kunnossa. Kuten Arttu Wiskarin laulussa sanotaan, uskon, että jonain päivänä me vielä tavataan.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille tasapuolisesti toivottaen,
Marja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti