Olen lapsesta asti ollut intohimoinen penkkiurheilija sen ohella, että olen itse aktiivisesti harrastanut eri lajeja. Kisoja tulee käytyä katsomassa sekä paikan päällä, että sohvan ääressä jännätään lähes päivittäin lähestulkoon kaikkia mahdollisia lajeja. Elämyksiä voi saada hienoista urheilusuorituksista ja onnistumisista, vaikka urheilija ei olisikaan kotimaan kansalainen. Se työllä ja tuskalla tehty tuloskunto on vaatinut vuosien tinkimättömän työn ja ei voi vaan kuin ihailla sitä, miten huippu-urheilijat jaksavat motivoida itsensä vuodesta toiseen kovaan työntekoon valtavia menestyspaineita samanaikaisesti harteillaan kantaen.
Ampumahiihto on yksi suuria suosikkejani penkkiurheilurintamalla. Hieno laji, jännittävää seurattavaa ja vaatii urheilijalta monipuolista fyysistä kuntoa ja lajitaitoa sekä hiihdossa ja ammuntatekniikassa. Pidän Kaisa Mäkäräistä tämän hetken yhtenä kovimpana suomalaisurheilijana. Tinkimätön asenne harjoittelua kohtaan ja miellyttävä persoona saavat seuraamaan hänen tekemisiään laduilla ja ampumapenkalla suurella mielenkiinnolla viikosta toiseen. Tällä maailmancup-kaudella ampuminen on ollut takkuista ja samantien lehdet ja muu media ja osa meistä lajia seuraavista faneista on samantien aloittanut mollaamisen lehtien palstoilla ja netissä. Minun mielestä penkkiurheilija itsessään mitataan siinä kohtaa, kun fanituksen kohteella (oli se sitten jääkiekko- tai koripallojoukkue tai yksilöurheilija ) on itse lajisuoritukseen liittyviä tekniikkamurheita, ylikunto-ongelmaa tai loukkaantumisia. Urheiljat tarvitsevat tukea ja kannustusta myös vaikeina hetkinä.
Suomalaisessa urheilufanikulttuurista kovin tyypillinen käyttäytymismalli on se, että urheilija ei saa epäonnistua koskaan. Myös urheilufanien odotukset ja vaatimukset ovat usein ihan käsittämättömän korkealla realiteetteihin nähden. Kun urheilija onnistuu, kaikki juhlivat ja ovat ottamassa osaa voitonriemuun ja kun urheilija epäonnistuu, niin selkä käännetään samantien ja alkaa valtava arvostelujen ryöppy siitä, miten urheilijalla ei pää kestä tiukkoja paikkoja tai mikä harjoittelussa on mennyt pieleen. Harva kotisohvalla istuja kuitenkaan omaa kompetenssiä tai ylipäätään sellaista tietoja eri urheilulajeista, että pystyisi alkaa oikeasti neuvomaan, mitä pitäisi tehdä toisin. Esimerkiksi Kaisa Mäkäräinen tarvitsee aikaa, tukea ja itsetunnon kohotusta, kun ampumapenkalla on sihti ollut hakusessa. Asiaa ei auta, että kaikenmaailman besserwisserit huutaa kaikkialla, että kun Kaisa ei osu tauluun, niin se on olympiamitalisti Juha Hirven vika, tai että Kaisan polla ei kestä lajin painetta. Sitten kun tulee onnistumisia, niin sitten sanotaan, että kyllä minä tiesin tämän ja koko ajan olen uskonut, että voittohan sieltä tulee.
Yleisurheilun puolella Tero Pitkämäki on tuskaillut muutaman vuoden keihäänheiton tekniikan kanssa. Keltaisen lehden kolumnisti oli jo toivottamassa miehelle eläkepäiviä ja toivomassa hienon uran lopettamista, kun ei tekemisestä näytä tulevan mitään ja arvokisamitalien putki ei ole jatkunutkaan totuttuun malliin. Jokainen, joka oikeasti mitään ymmärtävät yleisurheilusta, sen harjottelusta ja heittolajien tekniikasta tietävät (varsinkin lajeja itse harrastavat), että tekniikka voi joskus hajota, vaikka taustalla olisi kymmeniä tuhansia toistoja lajitekniikan parissa. Vammat ja leikkaukset vaikuttavat liikeratoihin ja pienen pienikin ero ajoituksessa ja heittovälineen lähtökulmassa saattaa vaikuttaa dramaattisesti heiton pituuteen. Jos jokainen yleisurheilija löisi piikkarit tai heittokengät naulaan samantien, kun haasteet tekniikan kanssa tuntuvat ylivoimaiselta, ei meillä olisi urheilijoita ollenkaan.
Joissakin lajeissa odotukset ovat ihan käsittämättömän korkeat. Jos ajatellaan vaikka Pekingin olympialaisia ja miesten keihästä. Pitkämäki heitti "vain" pronssia. Edellisen vuoden maailmanmestariltahan odotettiin kultaa, mikään muuhan ei ole yhtään mitään. Tero Järvenpää oli sijalla 4 ja Teemu Wirkkala 5. Varsinkin Wirkkalan viides sija olympilaisissa sai osakseen pettyneitä kommentteja urheilufanien keskuudessa. HETKINEN! Minun mielestä viides sija olympialaisissa on käsittämättömän kova suoritus. Se, että saa ulosmitattua maksimaalisen tuloksen yhdessä ainoassa kisassa, yhdessä ainoassa hetkessä vaatii kaikkien suoritukseen vaikuttavien tekijöiden onnistumista.
Meidän olisi hyvä muistaa, että eivät urheilijat urheile meitä faneja varten. Fanit eivät ole se syy ja motivaationlähde, kun urheilija pistää itsensä likoon jokaisessa tekemässään treenissä. Kilpailuvietti, voittamisen tahto ja oman tekemisen kautta kovalla työllä ansaittu menestys on se urheilijan suurin motivaatio.Myös omien fyysisten rajojen ja suorituskyvyn maksimointi motivoi. Epäonnistumisen hetkellä, sen suurimman pettymyksen kokee kuitenkin urheilija itse. Siinä kohtaa meidät fanit punnitaan, kuinka jaksamme tukea ja kannustaa urheilijan pettymyksen yli kohti seuraavia kisoja ja uusia tavoitteita. Parhaimmillaan fanit ovat urheilijalle tuki ja turva, se porukka joka tuo lisää positiivista itseluottamusta ja kannustaa jatkamaan eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Fanien hurmos usein myös tarttuu urheilijoihin ja iloisen urheilemisen meiningin kautta suorituksiin saa extralatausta ja silloin me saamme nauttia hienoista hetkistä urheilun parissa parhaimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti