Aamutreenien yhteydessä tuli pohdiskeltua aika paljon varsinaisen totisen urheilu-urani alku-aikoja. Olin ylivilkas lapsi ja energiaa riitti kaikenmaailman pienten kolttosten tekemiseen. Yleisurheiluun tutustuminen kävi niin, että keväällä 1987 paikallinen urheiluseura jakoi kouluihin vaaleankeltaisella kannella varustetun vihkosen, (jota koristi myös Voitto Onnisen kuva) joka sisälsi tulevan kesän ikäkausikisojen lajiohjelman. Muistan vieläkin kirkkaasti sen päivän, innostuin välittömästi ja juoksin bussipysäkiltä kotiin näyttämään äidille, että mitä kesällä sitten tehtäisiin. Olin kuulemma niin päättäväinen ja vakuuttava vaatiessani päästä mukaan ik-kisoihin, että äidin ei auttanut muu kuin suostua. Ja niin sitä sitten mentiin kisoihin ja kaikkiin mahdollisiin lajeihin osallistuttiin aika heikolla menestyksellä. Kesällä -88 sain sitten ensimmäistä kertaa kuulan käteeni urheilukentällä. Samalla selvisi sitten sekin, että meikätyttö ei olekaan täysin vasenkätinen, vaan ainoastaan kirjoittaminen tapahtuu vasurilla. Isällä meinasi mennä hermo, kun hän yritti tällätä kuulaa mulle vasempaan käteen ja vähän aikaa sitä siinä punnittuani vaihdoin sen aina oikeaan käteen juurikaan kommentoimatta ja tökkäsin menemään.
Ensimmäisiin piirinmestaruuskisoihinkin tuli osallistuttua myös vuonna -88. Silloinen seuramme yleisurheilun keulamies kun ajatteli, että tuollainen ronskiotteinen likka voisi sopia kiekonheittäjäksi paremmin kuin hyppy- ja juoksulajeihin. Kiekko sopi käteen kuin nakutettu ja ihan ensimmäistä kertaa kokeiltaessa sain kiekon lähtemään asentoon ja valmentaja tuumasi, että selvä homma, sinut ilmoitetaan sitten ainakin kiekonheittoon. Tuloksena oli pm 2 sija T10 sarjassa vuotta vanhempia vastaan. Samana vuonna osallistuin myös ensimmäistä kertaa FJG-tapahtumaan ollen tasan tarkkaan viimeinen maastojuoksussa ja viimeisten joukossa myös pituushypyssä. Vuonna -90 tein ensimmäisen piirinennätyksen kiekonheitossa ja voitin Suurkisojen yhteydessä FJG:n kuulantyönnön 146 osallistujan joukosta. Siinä kohtaa huomattiin, että heittolajeihin saattaa olla tytössä ihan oikeastikin potentiaalia.
Olen aina ollut kova asettamaan itselleni tavoitteita. Kun on tavoitteita, on myös selkeämpää tehdä töitä sitä tavoitetta kohti. Treeniolosuhteet olivat kesäoloissa niinkin yksinkertaiset että kuulaa työnnettiin kodin pihamaalla ja kiekkoa heitettiin talon takana pellolla. Pellolla heittämisen ikävin puoli oli se, että joskus heittoväline otti osumaa ns. luonnonmukaisiin liukumiinoihin, mutta se ei menoa haitannut. Froteepyyhekillä ja deodorantilla siitäkin selvittiin. Heittämään oppii heittämällä oli minun johtava ajatukseni tuolloin. Heittotreeniä saattoi tulla päivässä keskimäärin 2-4 tuntia. Heittoja tuli paljon, mutta pääpaino oli kuitenkin liikeratojen hakemisessa eli täysivauhtisia heittoja ei tullut kovinkaan paljoa. Lähimmälle urheilukentälle oli matkaa 15 kilometriä ja oli oikeastaan pakon sanelema juttu, että treeneistä valtaosa tehdään kotona kesäaikaan. Asiasta sai kuulla aika paljon kuittailua, varsinkin kaupunkiympäristössä kasvaneilta ja vaikuttaneilta valmentajilta. Paras näpäytys noille valmentajille oli heittää pitkälle ja 13-vuotiaana heitinkin silloin Suomen ennätyksen 47.38.
Talvitreenit vaativat omilta vanhemmilta totaalista joustoa, venymistä ja omien harrastusten minimoimista. Koska Lohtajalla ei tuolloin ollut muuta sisäharjoittelupaikkaa kuin vanha urheilutalo Väinönlinna eli tuttavallisemmin Väiski, edellytti säännöllinen treenaaminen kulkemista harjoituksissa viidellä eri paikkakunnalla. Heittotreenejä tehtiin Väiskissä, Himangan urheiluhallilla ja Kokkolan urheilutalolla. Yleistreenit ja juoksutreenit tehtiin Kälviällä ja Kannuksessa. Ainoa mahdollinen painonnostopaikka oli Väliviirteen kyläkoululla. Sieltä löytyi penkki ja kyykkytelineet ja ohut vaneripala, jonka päältä vedettiin ruosteisilla tangoilla ja kiekoilla voimatreenit. Isän kanssa yhteistyöllä askarreltiin myös kotiin heinäseipäästä ja ylimääräisistä autonrenkaista pihapunttitanko, jolla oli painoa n. 35 kiloa, sitä sai aina käydä pumppaamassa tekniikkatreenien ohella. Myös sen aikaisen maatalon työt toimivat hyvänä peruskuntoharjoitteluna. Rehut tehtiin silppurilla kippikärryyn ja kuorma kipattiin AIV-kasan päälle, joka sitten piti hajoittaa käsin. Rehun teko aamuyhdeksästä iltayhdeksään sisältäen ruoka ja kahvitauot kävi kohtalaisen kovasta keskivartalo-ja olkavarsiharjoituksesta.
Menestyminen ja kehittyminen ei ole kiinni harjoitusolosuhteista. Ennemminkin kyse on siitä, että on riittävästi mielikuvitusta vaihtoehtoisiin harjoitusmuotoihin ja riittävä asenne siihen, että treenit tehdään huolella ja suunnitelman mukaisesti omaa kroppaa kuunnellen. Näistä samoista edellä mainituista harjoitusolosuhteista tulleet ponnistaneet urheilijat ovat saavuttaneet lukuisia SM-mitaleja nuorten sarjoissa ja myöhemmin myös nuorten arvokisoissa sekä aikuisten Kalevan Kisoissa.
Monipuolisuus tärkeintä juniorin harjoittelussa
Yleisurheilun lisäksi harrastin talvisin hiihtoa, uintia ja lentopalloa. Lisäksi kaukalopalloa käytiin pelaamassa läheisellä kaukalolla naapurikylän tyttöjen ja poikien kanssa aina, kun oli mahdollista. Kesällä pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa sekä kuljettiin koko kylän kakarat yhdessä polkupyörällä ympäri kylää usein päätyen vanhalle yleisurheilukentälle hyppimään pituutta tai pelaamaan ulkolentistä. Liikunnaksi laskettavia suorituksia mahtui viikon sisään 10-30 tuntia joka viikko. Opin myös, että kaikki mahdollisuuden omatoimiseen harjoitteluun kannattaa hyödyntää. Ala-asteen hiihtopäivinä kävin välituntisin heittämässä 4km lenkin joka välitunti ennen varsinaista liikuntatuntia. Ruokatunnilla yleensä meinasi vähän tulla huono olo, kun täydellä vatsalla päästeli menemään pitkin latuja :D Yläasteella ja lukiossa opettajat joustivat liikuntatunneilla siten, että minulla oli usein mahdollisuus tehdä omat treenit liikuntatuntien aikaan. Seurassamme oli myös sääntö, että kaikki juniorit osallistuvat myös piirin otteluihin ja maastojuoksuihin sisulisäikäsarjojen ajan, vaikka oma laji olisikin heittolaji. 6-ottelu oli minulle muutoin hyvä laji, mutta viimeinen laji eli 800m yleensä tiputti sijoitusta alaspäin.
Urheiluseurojen ei pitäisi kilpailla harrastajista kovin ryppyotsaisesti. Juniorille tekee hyvää liikkua mahdollisimman monipuolisesti, sillä juuri junnuikäisenä luodaan sellainen pohja harjoittelulle, joka kantaa pitkälle lopullisesta lajivalinnasta riippumatta.
Pieni hiihtäjä Mikki-pipossaan :)
~Marja
ps. Tänään alkavat yksilömatkat ampumahiihdon MM-kisoissa. Peukut pystyyn Kaisalle ja muille suomalaisille urheilijoille !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti